Sydänmaanlakan mukaan itsetuntemus on tietoisuutta, joka käsittää kehon, mielen, tunteet, arvot ja työn. Seligmanin mukaan itsetuntemuksella henkilö pystyy ymmärtämään ja ohjaamaan omaa käyttäytymistään. Åhman kutsuu oman käyttäytymisen ohjaamista mielen johtamiseksi ja Sydänmaanlakka itsensä johtamiseksi. Ojasen mukaan hyvällä itsetuntemuksella ja sosiaalisella suotavuudella on vahva riippuvuus. Ihminen osaa näin tuoda esiin positiivisempia ominaisuuksiaan ja vahvistuu. Keltikangas-Järvisen mukaan itsetunnoltaan vahva henkilö pyrkii korostamaan hyviä ominaisuuksiaan ja pyrkii eroon huonoista piirteistään, joita välttelee käyttämästä. Vahvan itsetunnon ihminen pystyy näkemään toisten vahvuudet ja arvostamaan muita.

Ben Furmanin mukaan itsetuntemus on ihmisen tietous omasta arvostaan eli itsetuntemuksella mitataan kykyä rakastaa ja hyväksyä oma itsensä. Itsetunto vaihtelee ja mittautuu arjessa. Henkilö, jolla on hyvä itsetunto ei kompastu arjen vastoinkäymisiin. Hyvä itseluottamus vaikuttaa menestymiseen, omaan suhtautumiseen muihin ja henkiseen hyvinvointiin.

Itsetuntemus on sitä parempi, mitä paremmin osaa erotella ja käsitteellistää omat ominaisuutensa. Tämän pohjalta henkilö osaa painottaa positiivisia ominaisuuksiaan ja pyrkiä eroon negatiivisesta. Kun henkilö tekee tiedon perusteella muutoksia itseensä ja toimintatapaansa, hän samalla hallitsee mieltään ja johtaa itseään.

Minä itse

Keskityn tavoitteen saavuttamiseen. Olen luonteeltani ekstrovertti ja kommunikoin mieluusti ihmisten kanssa varmistaakseni, että asiat menevät haluttuun suuntaan. Haastan asioita ja ajatuksia ja minulle on tärkeää, että kehitystä tapahtuu. Painetilanteessa otan roolia ja kannan vastuuta. Haluan järjestelmällisyyttä, uskon logiikkaan ja haluan ymmärtää kokonaiskuvan.

Minulle tärkeitä arvoja ovat suoruus ja luottamus. Hankalatkin asiat on helppo käsitellä, kun on olemassa oikea tieto ja voi luottaa, että sovitut asiat tapahtuvat. Muskettisotureiden kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta sopii mielestäni hyvin minkä tahansa ryhmän sloganiksi.

Luotan olevani hyvä organisoimaan asioita. Hahmotan myös hyvin minulle vieraitakin asioita ja luotan, että pystyn tekemään saamani tiedon perusteella päätöksiä. Välillä minulla on vaikeuksia hahmottaa toisten ihmisten tunnetilat, kun keskityn ensisijaisesti tavoitteisiin.

Itsetuntemus ja itsetunto opettajan työssä

Opettajan työssä on tärkeää tuntea itsensä, sillä siinä, kuten johtamistehtävissä yleensäkin, on tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. On tärkeää osata hahmottaa omat heikkoutensa ja vahvuutensa, jotta kohtaamistilanteissa pystyy tunnistamaan oppilaan vahvuudet ja heikkoudet ja tukemaan oppilasta. Kun opettaja pystyy tunnistamaan omat heikot tai sokeat pisteensä, se myös helpottaa hahmottamaan, milloin tarvitsee itse tukea tai apua tilanteesta selvitäkseen.

Opettajan on myös hyvä hahmottaa tilanteet, joissa hän reagoi erilaisiin asioihin. Samoin on tärkeää ymmärtää omat arvonsa ja asenteensa. Ne vaikuttavat opettajan reaktioihin käydyissä keskusteluissa sekä opettajan valintoihin opetuksessa ja arvioinnissa.

Opettajan rooliin kuuluu myös oppilaan arviointi. Se vaikuttaa suoraan oppilaan itseluottamukseen ja itsetuntoon. Erityisesti oppilaan arvioinnissa on tärkeää erottaa oppilaan osaaminen ja tekeminen hänen persoonastaan. Kun opettajalla on hyvä itsetunto, hän pystyy suhtautumaan neutraalisti vaikeisiinkin kohtaamistilanteisiin, sillä ne eivät järkytä hänen minuuttaan.

Itsetuntemukseni ja itsetuntoni

Uskon, että kokemukseni johtamistehtävistä auttaa minua myös opettajana. Minulle on luontevaa arvioida omaa tekemistä ja kohtaamisia sekä pohtia, mitä kautta kukin henkilö pääsee parhaiten tavoitteiseensa. Kokemus on auttanut minua kehittämään toimintaani suuntaan, jossa pystyn suhtautumaan asioihin asioina. Uskon, että neutraali suhtautuminen auttaa johtamisessa, opettamisessa ja yhteisön rakentamisessa.

Kehitystavoitteeni

Suurin kehitystavoitteeni on oppia tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita ilman, että ne tulevat esiin kärjistyessään. Haluan oppia huomaamaan ihmisten reagoinnin ja tekemisen syitä ja seurauksia, jotka kumpuavat henkilön persoonasta ja tunnemaailmasta. Haluan oppia pysähtymään ihmisen rinnalle ja kuuntelemaan ja ymmärtämään hänen viestinsä. Uskon, että ihmisten tulkitseminen auttaa myös opettajan työssä.

Haluan oppia tukemaan muita ihmisiä itsetuntemuksensa ja itsetuntonsa vahvistamiseksi. Annan laadukasta palautetta ja muistan erityisesti positiivisen ja kannustavan palautteen antamisen. Käyn keskusteluja ja vaihdan ajatuksia siitä, mikä on tärkeää ja miksi. Haluan myös peilata omaa tekemistäni muiden ihmisten kautta. Sen takia pyydän myös itse säännöllisesti palautetta minua läheltä seuraavilta henkilöiltä.

Lähteet

Keltikangas-Järvinen, L. 1994, Hyvä itsetunto, 19. painos, Juva: WS Bookwell

Ojanen, M. 2011. Minä ja muut -itsetuntemuksen kirja. Hämeenlinna: Kirjapaja

Seligman, M. E. P.2002, Authentic Happiness. New York: Simon & Schuster.

Åhman, H. 2003, Väitöskirja; Oman mielen johtaminen – näkemyksiä ja kokemuksia yksilön
menestymisestä postmodernissa organisaatiossa. Espoo: Monikko

Eniten minut on yllättänyt lähdekirjallisuuden epätäsmällisyys verrattuna luonnontieteisiin, jotka ovat itselle tutumpia. Toisaalta projektinjohtamisessa ja taloustieteessä on paljon sovellettua, mikä yhdistää oman taustani kasvatustieteisiin. Kasvatustieteissä vältetään malleja ja ohjeita, joihin taas töissäni usein turvaudutaan. Toisaalta sieltä voisi välillä ottaa arkeen opiksi toimijoiden näkökulmaan keskittymisen lopputulokseen keskittymisen sijaan.

Tutustuin Siri Turusen pro graduun (2020), jonka aiheena oli narratiivinen opetus eli kertomuksellisuuden käytöstä opetuksesta. Aihe oli mielestäni kiinnostava, sillä olen huomannut työssäni ihmisten oppimisen tehostuvan huomattavasti, kun uusi asia linkittyy kerrottuun tarinaan tai esimerkkiin tai parhaimmillaan jotenkin henkilön omaan elämään. Uutta minulle oli havaita, että narratiivien käyttöön on olemassa määriteltyjä metodeja, joihin olisi mukava jatkossa tutustua. Samoin uutta oli, että kun opittava asia kytketään tarinaan, se tehostaa oppimista, kun oppija saa tarinan kautta luvan päästää irti omista rajoitteistaan opittavan asian suhteen.

Feeniks-opintopiirimme sai työstettäväksi behavioristisen, biologisen ja kognitiivisen ihmiskäsityksen. Jokaisessa ihmiskäsityksessä on näkemykseni mukaan omia puutteitaan, mutta yhdessä ne muosdostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden ja näkökulman ihmisen hahmottamiseen.

Behavioristisessa ihmiskäsityksessä uskotaan, että jokaisen voi saada oppimaan mitä vain, kun on tarpeeksi aikaa. Jokainen on siis ns hyvää matskua opettajalle. Opetus perustuu kaikentietävän opettajan osaamiseen ja oppiminen tapahtuu palkitsemalla toivottavaa käytöstä ja rankaisemalla epätoivottavasta käsityksestä. 

Biologisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on kehittynyt evoluution kautta ja siksi ihminenkin toimii vaistonvaraisesti, vaikka on eläinlajeista kehittynein. Mieleen jäi ajatus eläinten halusta suojella nimenomaan perimää, mikä näkyy esimerkiksi linnun tarpeesta suojella koko parvea hyökkääjiltä. Opetuksessa uskotaan oppimiskyvyn olevan peritty ominaisuus eikä täyttä potentiaalia ehkä saavuteta.

Kognitiivinen ihmiskäsitys kuvaa henkilön aktiivisena tietokoneena, joka työstää ympäristöstä saatua tietoa, mutta joka reagoi myös ärsykkeisiin. Feeniks-opintopiirimme näki tässä yhtymäkohtia nykymaailmaan mm. työelämän vaatimusten (suurten kokonaisuuksien haltuunotto ja työstäminen), reflektointitaidon vaatimusten (tilannekuvan hahmottaminen) sekä elinikäisen ja itseoppimisen kautta.

Opintojaksosta jäi minulle mieleen ymmärrys maailman muutoksesta. Käsitykset kehittyvät ja uusia tulee, joten on tärkeää ymmärtää kulloisestakin muoti-ilmiöstä oleelliset asiat. Oppimisen edellytyksistä mieleen jäi oppijan lähtötilanteen ymmärtämisen tärkeys, jotta opetuksella saadaan parhaat mahdolliset tulokset.

Opetusmenetelmistä koin karikatyyrin ja käsitekartan yhdistelmän olevan tehokas. Karikatyyli on visuaalinen ja se nostaa oleelliset asiat esiin. Toisaalta yksityiskohdat voivat jäädä ymmärtämättä. Käsitekartasta voi olla vaikea hahmottaa isoa kuvaa, mutta siitä on helppo hahmottaa nopeasti kokonaisuus yksityiskohtineen.

Jäin vielä miettimään, kuinka sovellaan oppimaani juuri opettajan roolissa. Lisäksi jäin pohtimaan, kuinka saisin hahmotettua kaikkien opiskeltujen ihmiskäsitysten ydinkohdat kokonaisuutena. Eniten mieleen jäivät luonnollisesti itse työstetyt osuudet.

Oppijan luontaisten ominaisuuksien käyttäminen opetuksessa jäi mieleen suurimpana löytönä tästä kokonaisuudesta. Se vaatii keskittymistä yksilöön ja asettumista hänen tilanteeseensa ja näkökulmaansa, mutta tuo varmasti tuloksia. Lähtötilannetta on myös hauskaa ajatella ns. salapoliisitehtävänä. Mistä juuri tuo henkilö on kiinnostunut? Mitä juuri hän on kokenut? Millä saan hänet oppimaan juuri tämän tärkeän asian?

Seuraavaksi koulutuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä: koulutusjärjestelmää ja -politiikkaa. Hui!

Salainen puutarha on ollut useamman kerran mielessäni tänä vuonna. Tänään aloitin ammatillisen opettajan koulutuksen Hämeen ammattikorkeakoulussa ja huomasin, että tästäkin avautuu aivan uusi maailma, jonka avautuminen toivottavasti vaikuttaa positiivisesti myös ihmisiin ympärilläni. Tunnen muutamia AmO:n suorittaneita ja he poikkeuksetta kertovat innoissaan opinnoistaan. Odotukseni ovat korkealla!

Aiotko opettajaksi, minulta on hämmästyneenä kysytty useamman kerran, kun olen kertonut kouluttautumissuunnitelmistani. Varsinainen opettajan ammatti ei ole suunnitelmissani. Teen työkseni projekteja ja koen, että niissä on tärkeää, että saa porukan nopeasti mukaan, oppimaan toisiltaan ja opettamaan omaa osaamistaan laajemmalle. Yhteisen ymmärryksen kasvattamista. Uskon, että näiden opintojen jälkeen osaan entistä paremmin saada tämän prosessin käyntiin.

Koulutusten rikkaus on uudet ihmiset. En ole ollut koskaan kovin iso opintopiirien ystävä, mutta meidän ryhmä vaikuttaa todella hyvältä! Olemme erilaisia, mutta meitä yhdistää ainakin pari asiaa: Olemme innostuneita uuden edessä ja arvostamme hands-on opettamista konkretian kautta. Olemme siis Feeniks, joka on uudistumisen ja elinvoiman symboli.

Jo lapsena suhtautumiseni päiväkirjoihin oli hieman kahtalainen: mieluusti kirjoittelin yksityiskohtaisiakin kokemuksia ylös, mutta jo aika pian halusin päästä eteenpäin ja hävitin kirjoitetut sivut. Nyt testaan vanhan blogialustani käytettävyyttä oppimispäiväkirjana ja olen luvannut itselleni, etten poista edellisiä, kymmenisen vuotta vanhoja tekstejä.

Tervetuloa matkaan!

Blogin kirjoittaminen lähti aikoinaan tarpeesta käydä läpi omaa muutosprosessia. Olin tehnyt päätöksen jättäytyä pois piirinjohtajan tehtävästä ja se mietitytti kovasti. Sinänsä tiesin, että ratkaisu on oikea sekä minun että piirin kannalta ja että ajankohta on myös mitä mainion. Kuitenkin mietin, että onko piirin nyt sellaisessa "kunnossa", että sen voi siirtää seuraajille ja että onko sellaisia seuraajia, jotka ovat valmiit piirin harteilleen ottamaan.

Tällaisissa asioissa on kiva huomata olleensa kovasti väärässä tai ihan turhaan huolissaan. Ulkoisesti tämä näkyi jo syyskokouksessa, jossa tulevat piirinjohtajat ja tuleva hallitus esittäytyi lippukunnille valintansa jälkeen. Tässä on se ryhmä, joka tätä purtta ohjastaa vuoden vaihteesta eteenpäin! Parasta on kuitenkin ollut kokea muutos piirihallituksen kokouksessa. Väittäisin, että pihan jäsenet ovat ottaneet entistä enemmän vastuuta niin omasta toiminnanalastaan kuin piirin kokonaisuudesta. Voisiko tämä muuten johtua osaltaan myös siitä, että väistyvä piirinjohtaja on alkanut hieman relata ja antaa tilaa myös muille..?

Muutokseen liittyy kuitenkin myös epävarmuutta, vaikkakin eri tavalla kuin ennen. Osaanko perehdyttää seuraajani juuri oikealla tasolla - ei liikaa, muttei liian kevyestikään? Osataanko piirissä kääntää uusien ihmisten tuoma muutos voimaksi ja vahvuudeksi? Voisinko minä vaikuttaa tähän jotenkin? Onko jotain, mikä on unohtunut tehdä tai kertoa?

Ilmassa on myös haikeutta: viimeinen piirihallituksen kokous, viimeinen uuden lippukunnan ensimmäinen lupauksenanto, viimeiset lippukunnan synttärit, viimeiset kuulumiset megakurssilta, viimeinen keskustelu toiminnanjohtajan kanssa, (ensimmäinen ja) viimeinen mamu-hankkeen ohjausryhmän kokous, viimeiset joulukortit piirinjohtajana... Aika pinnallista, mutta loppua kohden asiat konkretisoituvat.

Haikeuden ja epävarmuuden keskellä minua helpottaa tieto, että päätös on tehty ja enää ei ole paluuta. Muistan myös lähtökohdan: sekä minä, että piiri kaipasimme muutosta. Tässä se nyt on! Otetaan siitä kaikki irti!

Harppaus uuteen tulee olemaan täynnä iloa, uuden opettelua, mutta myös tuskaa ja toiveita vanhaan palaamisesta. Mutta se on sittenkin mahdollisuus johonkin uuteen ja parempaan.

Tänä syksynä olen harjoitellut priorisointia. Juuri silloin, kun paine asioiden hoitamisen suhteen kasvaa ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle, en normaaliin tapaa alakaan vain toimimaan entistä kiivaammalla tahdilla ja pidemmällä päivällä, vaan rauhoitun. Istun alas, laitan vaikka silmät kiinni ja mietin, että mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Kun oikeasti tärkeät asiat ovat mielessä, mietin niiden keskinäisen tärkeysjärjestyksen. A vot! Homma on yhtäkkiä selkeämpää! Miksi ihmeessä aikuisikää pitää kulua kymmenen vuotta ennen kuin hiffasin tämän yksinkertaisen asian?!

Toinen harjoitteeni on koskenut tarpeeksi hyvin tekemistä. Tapanani on jäädä hinkkaamaan asioita aika pitkään. Tavoitteena on täydellinen lopputulos, jolloin sata asiaa jää vastaavasti huonolle hoidolle. Paine kasvaa ja rima nousee entisestään, kun asioita ei saa valmiiksi. Kaaos on valmis. Jo haalariharjoittelussa raksalla Hitsari-Arska opetti, että työhön pitää aina orientoitua ennen tehtävän aloittamista noin tupakan polton ajan verran. Arska tuprutteli ja siinä yhdessä mietimme, miten homma kannattaa hoitaa, jotta se tulee tehtyä asiallisesti ja kerralla kuntoon. Olen taas yrittänyt alkaa järjestelmällisesti Arskan tavoille röökaamista lukuun ottamatta.

Kiireessä ja paineessa unohtaa usein toiset ihmiset. Kaikki mitä tekee, vaikuttaa toisiin henkilöihin, heidän todo-listoihinsa, sähköposteihinsa ja kalentereihinsa. Jos heille ei kerro, missä mennään ja milloin olisi odotettavissa valmista, aiheuttaa turhaa epävarmuutta ja -tietoisuutta. Pahinta on, jos omaa epärealistisuuttaan lupailee tuotoksiaan tietyssä aikataulussa, joka ei sitten toteudukaan, mutta tämä jää kertomatta toisille. He odottavat, turhautuvat ja pitävät itsekkäänä ja ylimielisenä. Hyvää arvostelukykyä ei myöskään osoita, että lupaa jotain ja sitten, kun asia on ajankohtainen, häviää maan alle tavoittamattomiin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että kun ihan aidosti haluaa saada asioita aikaiseksi, tulee luvattua kaikenlaista ylitiukassa aikataulussa. Pahinta on, kun tämä yhdistyy huonoon priorisointiin ja ylivilaamiseen. Kun tajuaa, etteivät toiveet toteudukaan, on äärettömän korkea kynnys myöntää tätä muille. Varsinkin, kun se tapahtuu toistuvasti. Kokemus on kuitenkin myös osoittanut, että mitä aiemmin ongelmistaan kertoo, sitä enemmän ymmärrystä saa ja asiat saadaan yhdessä järjestettyä. Ja jos taas pitkittyy, niin mutkistuu...

Tänä vuonna aloin suunnitella syksyn alkua jo kesällä. Kävin reseptini useaan kertaan läpi: priorisointi, orientointi ja tarkoituksen mukainen oikea-aikainen viestintä. Tämä on ehkä paras syksyn aloitus ikinä! Viime viikko meni uurastaessa tenttien kanssa ja tulevan viikon panostus on muutaman kurssin aloitusluennoissa. Elämän painopiste on opinnoissa, mutta myös partiolle on aikaa. Teen kerralla yhtä asiaa, mutta yritän pitää ihmiset tietoisina siitä, missä mennään muiden suhteen.

Alkusyksyn ohjelmaan on mahtunut syysseminaarin lisäksi itse tehtyä ruokaa, kummilasten tapaamisia, kirjan lukemista ja oopperailtoja. Kun innostun jostain partioasiasta, meinaan taas hukkua sen pauloihin pyörittelemään ja pallottelemaan. Sitten muistan: priorisointi, orientointi ja tarkoituksen mukainen oikea-aikainen viestintä. 

Paljon on jo muuttunut. Elämään on tullut laatua. Kiireen tuntu on muuttunut erilaiseksi, hallittavammaksi. Elämässä on edelleen haasteita. Ne ovat vain selkeämpiä ja konkreettisempia, saavutettavampia siis. Elämässä on iloa - onnistumisista ja kaikesta siitä kivasta, joka nyt mahtuu elämään ja joka ennen puuttui.

Tiedän, että taloushömppäasiakasvertaus saa monen niskakarvat pystyyn. Ei partio ole mikään firma! Ei tällä päde samat lainalaisuudet! Tosiasiassa asiakasajattelu sopii partioon erittäin hyvin. Yrityksiäkin on erilaisia, joten teorioita pitää soveltaa joka tapauksessa. Ja toki pitää ottaa huomioon, ettei tulosta mitata rahassa. Ehkä vaikuttavuudessa? Partio onnistuu sitä paremmin mitä useampaa lasta ja nuorta se kasvattaa, mitä pidempään se kasvattaa ja mitä paremmin se kasvattaa.

Kun kerran voimme olla näistä yhtä mieltä, palataan takaisin asiakasvertaukseen. Piirin tehtävä ja olemassaolon tarkoitus on kait palvella asiakastaan. Ja niinhän me teemme! Koulutusta annetaan ja ohjelmatapahtumia järjestetään. Tuotekehitys on nähdäkseni tässä järjestössä kunnossa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, että partio-ohjelma tai koulutusjärjestelmä olisi jotenkin tosi pielessä. Ja kyllä viestinnällä ja aluetyölläkin on omat tuotteensa.

Jos kuitenkin hieman kriittisesti tutkimme systeemiämme, on aika helppo havaita, että vähän paremmissakin piireissä, joskus keskusjärjestössäkin, loistava tuote ei tarpeeksi usein löydä asiakastaan. Ja jos vielä tarkemmin katsomme, tuote ei kohtaa sitä asiakasta, jolle siitä olisi eniten hyötyä.

MIkä ihme neuvoksi? Tuote on kunnossa. Olemme jopa tajunneet, että lippukunta on kingi, kuten Lounais-Suomessa sanotaan. Teemme markkinatutkimusta ja meillä onkin supertilastot vuosiselosteiden ja muiden kyselyjen kautta asiakaskunnastamme. Markkinointiakin harrastetaan lehdissä, netissä, flyereilla, kirjeillä, täsmäsähköposteilla ja ties vaikka millä.

Emme ole tehneet myöskään sitä virhettä, ettemme perustaisi asiakastyytyväisyydestä. Asiakkaamme kokoontuvat kerran, pari vuodessa yhteen - vaikkakin omistajaroolissaan - ja palautteelle on oiva mahdollisuus. Itse asiassa mahdollisuus on vaikuttaa myös suoraan tulevaisuuteen. Ja oletteko olleet partiotapahtumassa, jossa ei tavalla tai toisella olisi pyydetty palautetta ja jonka pohjalta toimintaa ei kehitettäisi?

Vaikka asioita voi aina kehittää, väitän, että kaikki edellä mainitut asiat ovat kunnossa, ainakin tarpeeksi. Jotain kuitenkin puuttuu. Rubanovitch ja Aalto toteavat jotenkin tähän tapaan: "Yritykset voivat vastata nykyajan asiakkaiden tarpeita, mikäli ne muuttavat organisaatiotaan tilausten vastaanottajista myyntiorganisaatioiksi. Tuloksiin vaikuttaa myös myyntiorganisaation yhteistyö muun organisaation kanssa." Me emme siis myy!

Ei pidetä tuotteittamme piilossa. Aletaan piirimyyjiksi! Miten sitten? Täytyy vähän pohtia. Siispä Ouluun ja Rovaniemelle hakemaan vastauksia...

Olemme piirihallituksessa ottaneet tavaksi vierailla ainakin yhdellä oman piirin lippukunnan tai alueen leirillä kesässä. Ennen loman alkua tulleiden leiri-ilmoituksen pohjalta jokainen valitsee omiin aikatauluihinsa ja kesäsuunnitelmiinsa sopivan vierailukohteen ja raportoi sitten näkemästään piirihallituksen sähköpostilistalle. On aika mahdoton ajatus, että pestinsä aikana ehtisi vierailemaan jokaisen alueen - saatikka sitten jokaisen lippukunnan - tapahtumassa, mutta näin jakautumalla ja jalkautumalla piirihallituskin pysyy ajan tasalla meidän asiakkaiden eli lippukuntien tilanteesta.

Mitä ihmeellistä sitten leireissä on? Kun kohdeikäryhmältä, varsinkin nuoremmasta päästä, käy kysymässä parhaita leirijuttuja, vastaus on yleensä uiminen, karkinsyöminen tai joku muu oheistoiminto. Huvittavaa varsinkin, jos on juuri käynyt tutustumassa suurella vaivalla rakennettuihin köysiseikkailu-, ruoanlaitto-, kädentaito-, maailmanmatkaaja- tai vesiaktiviteetteihin. Uskon kuitenkin, että leiriä jälkeenpäin muistellessa lempikarkit unohtuvat ja muistot liittyvät siihen puukkoon, jota ei saanut aivan valmiiksi (mutta jonka aion viimeistellä heti kotona), siihen haikkiin, jonka ruokarastilla tehtiin herkkupitsaa trangialla tai siihen tositosi jännittävään köysikiikkuun, johon en melkein uskaltanut mennä, mutta meninpä sittenkin ja se oli aivan mielettömän siistiä.

Jos leiriolosuhteissa koetellaan osallistujia, myös järjestäjät testaavat rajojaan. Kuvaan kuuluu kait vakiona jonkinasteinen säätö, lyhyet yöunet sekä yllättävät tilanteet. Yhteistyö, ystävyys ja avunanto näyttävät uusia piirteitä normielämän ulkopuolella.

Parasta leireissä ja muissa partiotapahtumissa ovat kuitenkin kohtaamiset. Ihmisten ja asioiden erilaisuus tuo hienoa dynamiikkaa. Keskustelut vievät taas askelen lähemmäs maailmanrauhaa. Tuli nuolee puita pimenevän illan sylissä telttasaunan pesässä ja luo ihanaa rauhaa. Meri lyö aaltonsa rantakallioihin ja muistuttaa, että elämää on myös jossain siellä aavan takana. Maailma on nyt ja aina, tässä ja muualla.

Vierailijan näkökulmasta leiri on ehkä liiankin usein tekniikkaa: vedettyjä putkimetrejä, lihapullien määriä, aikataulujen synkronointia ja aktiviteettien läpäisyaikoja. Onneksi myös Pertsoja, niitä liian pitkäksi venähtäneitä keskusteluja johtajakahvilan hämyssä ja leiripoluilla, paljussa löllöilyä, leirien tavoitteiden pohtimista, pillimehupoikia, suolla steppaamista sekä torniin kiipeämistä.

Tänä vuonna Sherlock ja Watson etsivät leireiltä aineksia onnistuneen piirileirin ja aluetyön resepteihin. Molempien päät ovat varmaan toistaiseksi ihan pyörällä, mutta hetken päästä asiat järjestäytynevät uusiksi kokonaisuuksiksi ja ideoiksi. Nyt muistivihko hetkeksi kiinni ja muita asioita kehiin. Palataan ainakin aluetyöhön jossain vaiheessa lisää.

Parhaat kiksit tulevat yleensä siitä, kun venyy henkisesti tai fyysisesti äärimmilleen ja lopulta selviytyy koettelemuksesta. Omalla kohdalla mieleen tulevat joskus koetut partiotaitokilpailut. Parhaiten muistan öisen tarpomisen jonkun pohjoisnurmijärveläisen voimalinjan alla. Voimalinjahan on selkeä maamerkki ja sinänsä suunnistaminen (mahdollisesti monen yrityksen ja erehdyksen kautta) ei ollut enää siinä vaiheessa se vaikein juttu. Maasto oli kuitenkin suhteellisen vaihtelevaa, voimalinjan alusta täynnä raivauksen jäljiltä olevaa oksaa, rinkka aivan liian painava, voimat lopussa ja henkinenkin kantti koetuksella. Ja selvittiinhän siitä. Täällä sitä ollaan kirjoittamassa blogia monen vuoden ja monien muiden koettelemusten jälkeen.

Jari Sarasvuo on sanonut, että kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella. Vaikkei Jarista tykkäisi, niin vaikea on väittää vastaankaan. Kun tekee juuri sen ylityksen, jota ei enää jaksaisi ja johon ei ikinä uskonut pystyvänsä, yltää huippusuoritukseen. Konkreettisesti: Aina, kun kurottaa ylemmäs, kuin mihin yltää, tapahtuu kasvua. Uskon, että on terveellistä välillä kilvoitella itsensä kanssa ihan tarkoituksella. Joskus elämä taas heittelee ja rankat kokemukset kohtaavat pyytämättä ja yllättäen, kuten sanonta kuuluu.

Eräs toinen tärkeimmistä keskustelukumppaneistani kysyy kuin ohimennen: "Mikä on - tai on ollut - elämäsi vaikein asia? Miksi?" Ihmisten tärkeimpiä arvoja kysyttäessä on yhdessä gallupissa saatu vastauksiksi terveys, perhe ja rakkaus, toisessa huolenpito. Loogista olisi arvioida vaikeimmaksi asiaksi joku näitä asioita uhannut asia.

Vaikka kokemuspiiriini kuuluu liuta kertomuksia, jotka liittyvät sairastumisiin, eroihin ja kuolemaankin, ja joista toiset ovat yksinkertaisesti käsittämättömiä ja epäreiluja, täytyy myöntää, että ne eivät pääse tälle listalle. Rankka kokemus jättää aina jäljen, ne ovat kasvattaneet, mutta yksikään ei ole pistänyt minua miettimään elämää ja asioita uusiksi laajalla rintamalla. Aina on selviytymisstrategia ollut olemassa ja aina on selvitty.

Vaikeinta on ollut, kun jotain sellaista on tapahtunut tai on ollut käynnissä, mihin ei ole ollut työkaluja tai toimintastrategiaa. Kun ei tiedä, missä on vika, jotta voisi sen korjata. Kun ei hahmota kokonaisuutta, johon tukeutua. Kun huomaa, että itsessäkin on vielä tutkimattomia sopukoita. Kun huomaa, että loppujen lopuksi olen tämän asian kanssa ihan yksin. Kun yrittää ja erehtyy, harhautuu ja löytää. Havaitsee, etteivät vanhat keinot toimi, etteivät vanhat ajatusmallit päde. Kun mitään yhtäkkistä ei tapahdu, vaan kehitys tapahtuu vähitellen, hiipien. Kun etsiminen ei vaadi isoa yhtäkkistä ponnistusta, vaan pitkäjänteistä, sisukasta uskomista asioiden selviämiseen. Kun se suuri määrä sisua, joka on aina ollut käytössä, ei tunnu aivan riittävän.

Omalla kohdallani kyseiset tunteet liittyvät niinkin arkiseen asiaan kuin opintoihin ja niiden päättämiseen, kuten olen aiemmin kertonut. Epäromanttista, ehkä kevyenkin kuuloista, mutta totta. Noin yleisesti ottaen opiskelu voi ja pitää olla haastavaa, mutta elämän vaikein asia? Tiedän, että kehen tahansa ystäväpiiriini kuuluvaan entiseen tai nykyiseen opiskelijaan vertaamalla asia aiheuttaa ihmetystä: "Onhan / Olihan se haastavaa, mutta..?"

Kyse ei kait olekaan lopulta siitä, mikä vaikein asia on ollut. Ehkä tärkeämpää on miettiä syitä kuin asiaa, johon haasteet ovat heijastuneet. Kun hahmottaa asiayhteyden ja kysyy miksi, alkaa vastauksia tulla. Ei virtanaan, mutta yksitellen putkahdellen silloin tällöin. Kokee ihmetystä, mutta alkaa ymmärtää. Kasvaa, kehittyy ja tulee taas vähän paremmaksi ihmiseksi.

Hienointa vaikeuksissa on niiden voittaminen ja jälkikäteen niiden muisteleminen. Hankalissa tilanteissa veljelläni on tapana sanoa: "Parasta tässä on, että vuoden päästä tämä on vain muisto, jota pienellä huvittuneisuudella kertaamme." Samaan tähtää kait ohjaajani kannustus: "Ei kun kohti uusia vastoinkäymisiä!" Elämä jatkuu.

Apulannan Hiekka alkaa ihmetyksellä: "Vaikee löytää, kun ei tiedä mitä etsitään. Vaikee suunnistaa, kun ei nää yhtään mitään." Sarasvuon opein vastaus voisi kuulua: "Päästä irti menneestä, mene epämukavuusalueelle." Löydä jotain uutta ja parempaa. Opi tuntemaan itseäsi vähän lisää. Ota seuraava askel. Uskalla.

Täti Notkea on reipas, tehokas ja sinnikäs. Painot nousevat ja tyyli on hallittu. Kunnioitan ihmistä, joka tekee asiat hyvin. Meillä on myös jotain yhteistä: Kun yleensä ihmiset (naiset?) menevät tiiviiseen rykelmään salin taakse, minä ja Täti tykkäämme olla salin etuosassa, tarkemmin ottaen etukulmassa. Tädin syitä en tiedä, mutta mielestäni etuosassa näkee paremmin ohjaajan, josta voi ottaa mallia ja jolta saa ohjeita, sekä peilin, josta näkee omat virheensä, jotta ne voi korjata ohjeiden mukaan.

Saavuimme jälleen salille yhtaikaa, kun Täti toimikin kummallisesti. Hän rynni suoraan eteisestä ulkovaatteet päällä jumppasaliin nähdessään minut. Miksi ihmeessä? Hänen kulmansa on vasemmalla ja minun oikealla. Saliin päästyäni tajusin. Tädin vaisto oli oikeassa. Hänen kulmansa oli viety ja hän vei vuorostaan minun kulmani. Ulkovaatteissa. "Itsekästä, mutta korkeintaan pikkuisen huvittavaa", ajattelin ja pumppailin salin keskiosassa ihan tyytyväisenä. Paikkojahan ei mitenkään voi omia ja nopeat syövät hitaat.

Kaikille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan jumppatuotteistukseen ja LesMillsin ihmeelliseen maailmaan, täytyy taustaksi kertoa, että pumpissa käytetään erikokoisia levypainoja, joita voidaan nopeasti vaihdella tunnin aikana pikalukkojen avulla tangon päissä. Kymmenen biisin aikana treenattavat lihasryhmät vaihtuvat ja jokainen voi valita omalle kunnolleen sekä kyseiselle lihasryhmälle sopivat painot kuhunkin harjoitukseen. Usein käy niin, että suurimpia painoja ei enää tarvita tunnin loppuosassa. Niitä ei kuitenkaan pidä käydä palauttelemaan telineisiin kesken tunnin. Loikkiessaan irtopainojen kanssa yli salin voi helposti aiheuttaa haavereita muille.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kuinka toimii Täti Notkea. "Itsekästä, eikä ollenkaan huvittavaa", ajattelen. Missä sitten menee terveen ja epäterveen itsekkyyden raja? Ehkäpä samassa kohtaa kuin jumppasalissa; toisia ei saa talloa, mutta yhteisillä säännöillä toimiessaan saa vapaasti ajatella myös itseään. Onko osoitus itsekkyydestä, että pijopestin yksi motivaattori on itsensä kehittäminen ja voittaminen? Ihmisten ja asioiden johtamisen oppiminen? Strategisen ajattelutaidon ja tavoitteellisuuden kehittäminen? Niin kauan kuin se ei vahingoita piiriä ja sen ihmisiä?

Olen aiemmin kertonut käyttäväni paljon sparrareita, sillä koen, että he avaavat maailmankuvaani. Välillä heitä on käynyt sääliksi. Voiko ketään kohtuudella vaatia kuuntelemaan ja analysoimaan toisen henkilön jorinoita ihan vaan harrastuksekseen? Usein keskusteluihin sisältyy paljon rönsyjä henkilökohtaisiin asioihin, opintoihin ja töihin. Kiinnostaako heitä tosiaan vapaaehtoisesti ja palkkiotta joutua niiden syövereihin? Joskus tarkistan suoraan kysymällä, mutta usein vain luotan siihen, että aikuinen ihminen kyllä kertoo ääneen, jos ei kiinnosta. Ja ehkä ikä, kokemus tai joku muu ajan kanssa kasvanut asia on tuonut sellaisen asenteen, etten ihan liikaa mieti, että mitä ihmiset ajattelevat minusta.

Sama tyyli toimii muuten pumpissakin: Niin kauan, kun ei tallo muita, ei tarvitse muuta kuin tuijottaa vuorotellen peiliin ja ohjaajaan ja nauttia suorituksesta. Jos jollain on aikaa ja voimia seurata minun liikkeitäni, niin siitä vain! Ohjaaja kyllä pitää huolen, että sääntöjä noudatetaan. Jos lähdet viemään painoja telineisiin, voit olla varma, että seuraava kappale lähtee soimaan ennätyksellisen nopeasti. Täti Notkeallekin tuli aika kiire. Ja minä vain pumppailin.

On kyseessä sitten Tangomarkkinat, yliopistotutkinnon valmiiksi saattaminen tai johtajatehtävässä toimiminen, ei ilman kovaa työtä pääse mihinkään. Liian usein käy niin, että suurimmat lupaukset jäävät ikuisiksi lupauksiksi huolimatta upeista ajatuksista, kauniista äänestä, säihkyvästä älystä, loistavasta kyvystä abstraktiin ajatteluun tai mahtavasta ihmistenkäsittelytaidosta.

Seppo Rädyllä on tähän teoriakin: lahjattomat harjoittelevat ja se näkyy. Jos lahjakas ei tee töitä, ei hänellä ole pitkäkantoisesti myöskään menestymisen mahdollisuuksia. Keskinkertaisilla on suurempi pakko harjoitella ja siten heistä tulee lopulta parempia kuin laiskoista ja ylimielisistä lahjakkaista. Vaikuttaa kohtuullisen järkevältä.

Nöyryys ei ole sama asia kuin nöyristely. Nöyryys on itsensä peliin satasella laittamista ja asioihin terveellä kunnioituksella suhtautumista. Nöyryys on vastakohta ylimielisyydelle. Nöyryys voi kuitenkin vaikuttaa ylimielisyydeltä, jos siihen sekoittuu turhaa arkuutta ja nöyristelyä. Nöyryys on asioihin tarttumista, herkkyyttä huomata ne ja sisukkuutta muuttaa ne paremmiksi.

Jos olet lahjakas, ei toivo ole menetetty. Unohda lahjakkuutesi ja tee kaksinkertainen määrä töitä haaveidesi ja tavoitteidesi eteen. Jos yksi tie ei vie perille, etsi ja kulje toinen. Saatat pärjätä ahkerille keskinkertaisuuksille. Olen ihaillen seurannut erästä esimiestäni ja ohjaajaani: selkeästi lahjakas ja älykäs henkilö. Kuitenkin harvassa ovat ne illat, jolloin viimeisenä sammuvat valot jonkun muun kuin hänen toimistohuoneestaan.

Kaija jäi superfinaalissa toiseksi, mutta miettikääpä, kuinka monta tangokuninkaallisista muistatte. Niin kuin muillakin elämän osa-alueilla, valinta on vasta alkusoittoa. Todelliset kuninkaat ja kuningattaret valitaan historiankirjoissa. Oikeasti aikaansaaneet ovat todellisia supersankareita.

PS. Rädyn blogista lisää: http://blogit.mtv3.fi/radynrykaisy/ (Kiitos, JgK, vinkistä ja juttutuokiosta!) Lähdekritiikkiä varten myös Sepon kuolematon vastaus: "Caterpillar." (Toimittaja pyysi sanomaan jotakin painavaa.)