Taaksepäin vilkuillessa ja nykyisen pestin kulkua analysoidessa hahmottaa suht selkeästi johtajapolun eri vaiheet: perehtyminen ja alkuinnostus, tuloksekas työskentely ja tehokkaaksi rasvattu kone sekä luopuminen ja kapulanvaihto. Minulla oli aikanaan suuri etuoikeus saada nykyiseen pestiin vuoden perehtymisjakso varajohtajana ennen kuin minut valittiin piirinjohtajaksi. Se oli tarpeen, sillä olin tarkastellut piirin toimintaa aiemmin lähinnä lippukunnanjohtajan näkökulmasta käsin ja takana oli myös useampia partiovapaita vuosia - taukotupa-ajaksikin sitä kait voi kutsua.

En ollut läheskään valmis piiritoimijaksi, saatika sitten piirinjohtajaksi. Onneksi edeltäjilläni oli tarpeeksi rohkeutta (tai sitten osittain myös pakko) luottaa siihen, että homma alkaa hoitumaan ennemmin tai myöhemmin. Onneksi oli alkuintoa ja rohkeutta tarttua toimeen. Onneksi oli hyviä ihmisiä ympärillä, joiden kanssa tehdä partiota. Edellämainittu tarina on varmasti tuttu usealle partiojohtajalle. Partiossa pääsee vähän liian nuorena vähän liian suuriin saappaisiin. Tukirakenteiden tehtävä on pitää huolta siitä, että homma skulaa eikä siitä tule ylivoimaista.

Kun pahimmista alkuräpiköinneistä päästiin yli ja tavoitteiden ja tehtävien tasalle, alkoi tehokkain kausi. Juttuja laitettiin alulle ja niitä edistettiin. Alkuinto muuttui motivaatioksi ja asioita oli välillä käynnissä liiankin monta yhtä aikaa. Kun aluksi oppi paljon asioita muiden osoittamana, niin tässä vaiheessa oppiminen kohdistui enemmänkin omiin huomioihin itsestä sekä muista tyypeistä ja asioista. Syntyi rutiineja ja se helpotti montaa asiaa.

Rutiinit ovat hyväksi elämässä. Ne pitävät elämän raitellaan ja helpottavat sitä. Kun suuri osa kuvioista hoituu rutiinilla, voi energian suunnata tärkeisiin kehitystä ja huomiota tarvitseviin juttuihin. Partiossa ja johtamisessa yleensäkin tulee kuitenkin piste, jossa rutiinit alkavat estää kehitystä. Silloin kun näin käy tai on vaara käydä, on syytä siirtyä luopumisvaiheeseen. Minun tapauksessani sekä piirille että minulle itselleni ensi vuoden vaihde on juuri oikea paikka hakea uusia tuulia, haasteita ja tavoitteita.

Partiomaailmassa löytyy myös esimerkkejä, jolloin luopumisvaihetta ei tule. Vanha johtaja jatkaa vahvalla rutiinilla ja ne, jotka voisivat olla intoa täynnä olevia uusia tulevaisuuden toivoja, jäävät sivuun. Jos tekemisen paikkoja ei löydy, saattaa monen partiopolku hiipua ja pahimmillaan kokonaan loppua. Olen vahvasti sitä mieltä, että nuoria pitää partiossa törkätä vaativille paikoille. Kyllä partiossa täytyy olla kasvun paikkoja myös yli kakskakkosille, jotka eivät kuulu virallisiin ikäkausiin eli niihin, joille ohjelma on pääasiallisesti suunnattu. Vähän vanhempien yli kakskakkosten pitää myös kasvaa ja osoittaa oma kasvunsa antamalla tilaa niille vähän nuoremmille kakskakkosille.

Tämän tekstin lukemisen jälkeen minua voi helposti syyttää ikärasismista. Kyse ei kuitenkaan ole siitä. Kuten eilen piirin strategiaa valmistellessamme totesimme: ikä on kait enemmänkin asenne kuin fyysinen ominaisuus. Kyse on siitä, millaisella kokemuksella partiossa tehdään mitäkin juttuja. Jokainen voi mennä itseensä: Oletko sinä partiopestissäsi ylikokenut? Voisitko sinä tehdä tilaa uudelle innolle ja uusille tavoitteille? Osaisitko sinä hakeutua pestiin, johon et suhtaudu rutiinilla, vaan jossa ylittäisit itsesi? Kasvaisitko sen verran, että osaisit olla taustalla: saavutettavissa ja käytettävissä, muttet ylityrkkynä ja ylikokeneena astumassa varpaille?

Minä en tiedä osaanko. Se on tosi vaikeaa. Päätös on kuitenkin tehty ja se selkeyttää tilannetta.

Satu