Kun kirjoittaa lopputyötä (ja blogia ja mitä milloinkin), täytyy vastapainoksi tehdä jotain fyysistä. Käyn jumpassa, useimmiten bodypumpissa, sillä tanssilliset ja rytmilliset jutut eivät vain ole minua - ja kanssajumppaajiani - varten. Pumpissa tehdään niin paljon toistoja, että hitaampikin pääsee mukaan. Samoilla tunneilla käy myös Täti Notkea.

Täti Notkea on reipas, tehokas ja sinnikäs. Painot nousevat ja tyyli on hallittu. Kunnioitan ihmistä, joka tekee asiat hyvin. Meillä on myös jotain yhteistä: Kun yleensä ihmiset (naiset?) menevät tiiviiseen rykelmään salin taakse, minä ja Täti tykkäämme olla salin etuosassa, tarkemmin ottaen etukulmassa. Tädin syitä en tiedä, mutta mielestäni etuosassa näkee paremmin ohjaajan, josta voi ottaa mallia ja jolta saa ohjeita, sekä peilin, josta näkee omat virheensä, jotta ne voi korjata ohjeiden mukaan.

Saavuimme jälleen salille yhtaikaa, kun Täti toimikin kummallisesti. Hän rynni suoraan eteisestä ulkovaatteet päällä jumppasaliin nähdessään minut. Miksi ihmeessä? Hänen kulmansa on vasemmalla ja minun oikealla. Saliin päästyäni tajusin. Tädin vaisto oli oikeassa. Hänen kulmansa oli viety ja hän vei vuorostaan minun kulmani. Ulkovaatteissa. "Itsekästä, mutta korkeintaan pikkuisen huvittavaa", ajattelin ja pumppailin salin keskiosassa ihan tyytyväisenä. Paikkojahan ei mitenkään voi omia ja nopeat syövät hitaat.

Kaikille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan jumppatuotteistukseen ja LesMillsin ihmeelliseen maailmaan, täytyy taustaksi kertoa, että pumpissa käytetään erikokoisia levypainoja, joita voidaan nopeasti vaihdella tunnin aikana pikalukkojen avulla tangon päissä. Kymmenen biisin aikana treenattavat lihasryhmät vaihtuvat ja jokainen voi valita omalle kunnolleen sekä kyseiselle lihasryhmälle sopivat painot kuhunkin harjoitukseen. Usein käy niin, että suurimpia painoja ei enää tarvita tunnin loppuosassa. Niitä ei kuitenkaan pidä käydä palauttelemaan telineisiin kesken tunnin. Loikkiessaan irtopainojen kanssa yli salin voi helposti aiheuttaa haavereita muille.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kuinka toimii Täti Notkea. "Itsekästä, eikä ollenkaan huvittavaa", ajattelen. Missä sitten menee terveen ja epäterveen itsekkyyden raja? Ehkäpä samassa kohtaa kuin jumppasalissa; toisia ei saa talloa, mutta yhteisillä säännöillä toimiessaan saa vapaasti ajatella myös itseään. Onko osoitus itsekkyydestä, että pijopestin yksi motivaattori on itsensä kehittäminen ja voittaminen? Ihmisten ja asioiden johtamisen oppiminen? Strategisen ajattelutaidon ja tavoitteellisuuden kehittäminen? Niin kauan kuin se ei vahingoita piiriä ja sen ihmisiä?

Olen aiemmin kertonut käyttäväni paljon sparrareita, sillä koen, että he avaavat maailmankuvaani. Välillä heitä on käynyt sääliksi. Voiko ketään kohtuudella vaatia kuuntelemaan ja analysoimaan toisen henkilön jorinoita ihan vaan harrastuksekseen? Usein keskusteluihin sisältyy paljon rönsyjä henkilökohtaisiin asioihin, opintoihin ja töihin. Kiinnostaako heitä tosiaan vapaaehtoisesti ja palkkiotta joutua niiden syövereihin? Joskus tarkistan suoraan kysymällä, mutta usein vain luotan siihen, että aikuinen ihminen kyllä kertoo ääneen, jos ei kiinnosta. Ja ehkä ikä, kokemus tai joku muu ajan kanssa kasvanut asia on tuonut sellaisen asenteen, etten ihan liikaa mieti, että mitä ihmiset ajattelevat minusta.

Sama tyyli toimii muuten pumpissakin: Niin kauan, kun ei tallo muita, ei tarvitse muuta kuin tuijottaa vuorotellen peiliin ja ohjaajaan ja nauttia suorituksesta. Jos jollain on aikaa ja voimia seurata minun liikkeitäni, niin siitä vain! Ohjaaja kyllä pitää huolen, että sääntöjä noudatetaan. Jos lähdet viemään painoja telineisiin, voit olla varma, että seuraava kappale lähtee soimaan ennätyksellisen nopeasti. Täti Notkeallekin tuli aika kiire. Ja minä vain pumppailin.