Mihin ihmeeseen on haihtunut kaksi kuukautta elämästäni? Ensinnäkin kirjoitin erikoistyön, olin pari viikkoa mielestäni hyvin ansaitsemallani lomalla keräämässä auringonsäteitä sekä valmistauduin tenttiin ja piirin syyskokoukseen. Ja hupsista! Ollaan marraskuun puolivälissä.

Blogin kirjoittaminen lähti aikoinaan tarpeesta käydä läpi omaa muutosprosessia. Olin tehnyt päätöksen jättäytyä pois piirinjohtajan tehtävästä ja se mietitytti kovasti. Sinänsä tiesin, että ratkaisu on oikea sekä minun että piirin kannalta ja että ajankohta on myös mitä mainion. Kuitenkin mietin, että onko piirin nyt sellaisessa "kunnossa", että sen voi siirtää seuraajille ja että onko sellaisia seuraajia, jotka ovat valmiit piirin harteilleen ottamaan.

Tällaisissa asioissa on kiva huomata olleensa kovasti väärässä tai ihan turhaan huolissaan. Ulkoisesti tämä näkyi jo syyskokouksessa, jossa tulevat piirinjohtajat ja tuleva hallitus esittäytyi lippukunnille valintansa jälkeen. Tässä on se ryhmä, joka tätä purtta ohjastaa vuoden vaihteesta eteenpäin! Parasta on kuitenkin ollut kokea muutos piirihallituksen kokouksessa. Väittäisin, että pihan jäsenet ovat ottaneet entistä enemmän vastuuta niin omasta toiminnanalastaan kuin piirin kokonaisuudesta. Voisiko tämä muuten johtua osaltaan myös siitä, että väistyvä piirinjohtaja on alkanut hieman relata ja antaa tilaa myös muille..?

Muutokseen liittyy kuitenkin myös epävarmuutta, vaikkakin eri tavalla kuin ennen. Osaanko perehdyttää seuraajani juuri oikealla tasolla - ei liikaa, muttei liian kevyestikään? Osataanko piirissä kääntää uusien ihmisten tuoma muutos voimaksi ja vahvuudeksi? Voisinko minä vaikuttaa tähän jotenkin? Onko jotain, mikä on unohtunut tehdä tai kertoa?

Ilmassa on myös haikeutta: viimeinen piirihallituksen kokous, viimeinen uuden lippukunnan ensimmäinen lupauksenanto, viimeiset lippukunnan synttärit, viimeiset kuulumiset megakurssilta, viimeinen keskustelu toiminnanjohtajan kanssa, (ensimmäinen ja) viimeinen mamu-hankkeen ohjausryhmän kokous, viimeiset joulukortit piirinjohtajana... Aika pinnallista, mutta loppua kohden asiat konkretisoituvat.

Haikeuden ja epävarmuuden keskellä minua helpottaa tieto, että päätös on tehty ja enää ei ole paluuta. Muistan myös lähtökohdan: sekä minä, että piiri kaipasimme muutosta. Tässä se nyt on! Otetaan siitä kaikki irti!

Harppaus uuteen tulee olemaan täynnä iloa, uuden opettelua, mutta myös tuskaa ja toiveita vanhaan palaamisesta. Mutta se on sittenkin mahdollisuus johonkin uuteen ja parempaan.

Syksy on alkanut. Minun syksyni on jo vuosia tunnistanut alkaneeksi, kun tiivissä tahdissa alkaa tapahtua: piirihallituksen syysseminaari, kummipojan synttärit, töissä ihmiset palaavat lomiltaan, syksyn tenttiviikko ja niin edelleen. Yksinkertaisesti vain kauhea hässäkkä, kun kaikki asiat, jotka syksyn aikana aikoo saada aikaan, täytyy saada alulle. Kalenteri täyttyy, todo-lista on pitkä kuin nälkävuosi ja tuntuu, että kun kaksi asiaa saa hoidettua, kolme uutta tulee tilalle. Kalenterin, saapuneiden viestien ja puheluiden hallinta on melkoisen haastavaa.

Tänä syksynä olen harjoitellut priorisointia. Juuri silloin, kun paine asioiden hoitamisen suhteen kasvaa ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle, en normaaliin tapaa alakaan vain toimimaan entistä kiivaammalla tahdilla ja pidemmällä päivällä, vaan rauhoitun. Istun alas, laitan vaikka silmät kiinni ja mietin, että mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Kun oikeasti tärkeät asiat ovat mielessä, mietin niiden keskinäisen tärkeysjärjestyksen. A vot! Homma on yhtäkkiä selkeämpää! Miksi ihmeessä aikuisikää pitää kulua kymmenen vuotta ennen kuin hiffasin tämän yksinkertaisen asian?!

Toinen harjoitteeni on koskenut tarpeeksi hyvin tekemistä. Tapanani on jäädä hinkkaamaan asioita aika pitkään. Tavoitteena on täydellinen lopputulos, jolloin sata asiaa jää vastaavasti huonolle hoidolle. Paine kasvaa ja rima nousee entisestään, kun asioita ei saa valmiiksi. Kaaos on valmis. Jo haalariharjoittelussa raksalla Hitsari-Arska opetti, että työhön pitää aina orientoitua ennen tehtävän aloittamista noin tupakan polton ajan verran. Arska tuprutteli ja siinä yhdessä mietimme, miten homma kannattaa hoitaa, jotta se tulee tehtyä asiallisesti ja kerralla kuntoon. Olen taas yrittänyt alkaa järjestelmällisesti Arskan tavoille röökaamista lukuun ottamatta.

Kiireessä ja paineessa unohtaa usein toiset ihmiset. Kaikki mitä tekee, vaikuttaa toisiin henkilöihin, heidän todo-listoihinsa, sähköposteihinsa ja kalentereihinsa. Jos heille ei kerro, missä mennään ja milloin olisi odotettavissa valmista, aiheuttaa turhaa epävarmuutta ja -tietoisuutta. Pahinta on, jos omaa epärealistisuuttaan lupailee tuotoksiaan tietyssä aikataulussa, joka ei sitten toteudukaan, mutta tämä jää kertomatta toisille. He odottavat, turhautuvat ja pitävät itsekkäänä ja ylimielisenä. Hyvää arvostelukykyä ei myöskään osoita, että lupaa jotain ja sitten, kun asia on ajankohtainen, häviää maan alle tavoittamattomiin.

Tiedän omasta kokemuksesta, että kun ihan aidosti haluaa saada asioita aikaiseksi, tulee luvattua kaikenlaista ylitiukassa aikataulussa. Pahinta on, kun tämä yhdistyy huonoon priorisointiin ja ylivilaamiseen. Kun tajuaa, etteivät toiveet toteudukaan, on äärettömän korkea kynnys myöntää tätä muille. Varsinkin, kun se tapahtuu toistuvasti. Kokemus on kuitenkin myös osoittanut, että mitä aiemmin ongelmistaan kertoo, sitä enemmän ymmärrystä saa ja asiat saadaan yhdessä järjestettyä. Ja jos taas pitkittyy, niin mutkistuu...

Tänä vuonna aloin suunnitella syksyn alkua jo kesällä. Kävin reseptini useaan kertaan läpi: priorisointi, orientointi ja tarkoituksen mukainen oikea-aikainen viestintä. Tämä on ehkä paras syksyn aloitus ikinä! Viime viikko meni uurastaessa tenttien kanssa ja tulevan viikon panostus on muutaman kurssin aloitusluennoissa. Elämän painopiste on opinnoissa, mutta myös partiolle on aikaa. Teen kerralla yhtä asiaa, mutta yritän pitää ihmiset tietoisina siitä, missä mennään muiden suhteen.

Alkusyksyn ohjelmaan on mahtunut syysseminaarin lisäksi itse tehtyä ruokaa, kummilasten tapaamisia, kirjan lukemista ja oopperailtoja. Kun innostun jostain partioasiasta, meinaan taas hukkua sen pauloihin pyörittelemään ja pallottelemaan. Sitten muistan: priorisointi, orientointi ja tarkoituksen mukainen oikea-aikainen viestintä. 

Paljon on jo muuttunut. Elämään on tullut laatua. Kiireen tuntu on muuttunut erilaiseksi, hallittavammaksi. Elämässä on edelleen haasteita. Ne ovat vain selkeämpiä ja konkreettisempia, saavutettavampia siis. Elämässä on iloa - onnistumisista ja kaikesta siitä kivasta, joka nyt mahtuu elämään ja joka ennen puuttui.

Asiakas on sellainen taho, joka tilaa tai voisi tilata sen tuotteen (tavaran tai palvelun), jota tuottaja tarjoaa. Piirit tarjoavat palveluitaan jäsenilleen, joten lippukunnat ovat siis piirien asiakkaita. Samalla logiikalla piirit ja muut jäsenyhdistykset ovat keskusjärjestön asiakkaita. Tämä ei poista sitä, että partiossa on tarkoitus tukea lasten ja nuorten kasvua.

Tiedän, että taloushömppäasiakasvertaus saa monen niskakarvat pystyyn. Ei partio ole mikään firma! Ei tällä päde samat lainalaisuudet! Tosiasiassa asiakasajattelu sopii partioon erittäin hyvin. Yrityksiäkin on erilaisia, joten teorioita pitää soveltaa joka tapauksessa. Ja toki pitää ottaa huomioon, ettei tulosta mitata rahassa. Ehkä vaikuttavuudessa? Partio onnistuu sitä paremmin mitä useampaa lasta ja nuorta se kasvattaa, mitä pidempään se kasvattaa ja mitä paremmin se kasvattaa.

Kun kerran voimme olla näistä yhtä mieltä, palataan takaisin asiakasvertaukseen. Piirin tehtävä ja olemassaolon tarkoitus on kait palvella asiakastaan. Ja niinhän me teemme! Koulutusta annetaan ja ohjelmatapahtumia järjestetään. Tuotekehitys on nähdäkseni tässä järjestössä kunnossa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, että partio-ohjelma tai koulutusjärjestelmä olisi jotenkin tosi pielessä. Ja kyllä viestinnällä ja aluetyölläkin on omat tuotteensa.

Jos kuitenkin hieman kriittisesti tutkimme systeemiämme, on aika helppo havaita, että vähän paremmissakin piireissä, joskus keskusjärjestössäkin, loistava tuote ei tarpeeksi usein löydä asiakastaan. Ja jos vielä tarkemmin katsomme, tuote ei kohtaa sitä asiakasta, jolle siitä olisi eniten hyötyä.

MIkä ihme neuvoksi? Tuote on kunnossa. Olemme jopa tajunneet, että lippukunta on kingi, kuten Lounais-Suomessa sanotaan. Teemme markkinatutkimusta ja meillä onkin supertilastot vuosiselosteiden ja muiden kyselyjen kautta asiakaskunnastamme. Markkinointiakin harrastetaan lehdissä, netissä, flyereilla, kirjeillä, täsmäsähköposteilla ja ties vaikka millä.

Emme ole tehneet myöskään sitä virhettä, ettemme perustaisi asiakastyytyväisyydestä. Asiakkaamme kokoontuvat kerran, pari vuodessa yhteen - vaikkakin omistajaroolissaan - ja palautteelle on oiva mahdollisuus. Itse asiassa mahdollisuus on vaikuttaa myös suoraan tulevaisuuteen. Ja oletteko olleet partiotapahtumassa, jossa ei tavalla tai toisella olisi pyydetty palautetta ja jonka pohjalta toimintaa ei kehitettäisi?

Vaikka asioita voi aina kehittää, väitän, että kaikki edellä mainitut asiat ovat kunnossa, ainakin tarpeeksi. Jotain kuitenkin puuttuu. Rubanovitch ja Aalto toteavat jotenkin tähän tapaan: "Yritykset voivat vastata nykyajan asiakkaiden tarpeita, mikäli ne muuttavat organisaatiotaan tilausten vastaanottajista myyntiorganisaatioiksi. Tuloksiin vaikuttaa myös myyntiorganisaation yhteistyö muun organisaation kanssa." Me emme siis myy!

Ei pidetä tuotteittamme piilossa. Aletaan piirimyyjiksi! Miten sitten? Täytyy vähän pohtia. Siispä Ouluun ja Rovaniemelle hakemaan vastauksia...

Varma keino saada paperipartiolaisen uudelle toimintavuodelle lisäintoa on vierailla leirillä tai retkellä. Viime kesän kohokohta oli oman piirin Kohina Hangossa. Tänä vuonna kohteina olivat espoolaisten, lounaissuomalaisten, eteläkarjalaisten sekä järvisuomalaisten leirit.

Olemme piirihallituksessa ottaneet tavaksi vierailla ainakin yhdellä oman piirin lippukunnan tai alueen leirillä kesässä. Ennen loman alkua tulleiden leiri-ilmoituksen pohjalta jokainen valitsee omiin aikatauluihinsa ja kesäsuunnitelmiinsa sopivan vierailukohteen ja raportoi sitten näkemästään piirihallituksen sähköpostilistalle. On aika mahdoton ajatus, että pestinsä aikana ehtisi vierailemaan jokaisen alueen - saatikka sitten jokaisen lippukunnan - tapahtumassa, mutta näin jakautumalla ja jalkautumalla piirihallituskin pysyy ajan tasalla meidän asiakkaiden eli lippukuntien tilanteesta.

Mitä ihmeellistä sitten leireissä on? Kun kohdeikäryhmältä, varsinkin nuoremmasta päästä, käy kysymässä parhaita leirijuttuja, vastaus on yleensä uiminen, karkinsyöminen tai joku muu oheistoiminto. Huvittavaa varsinkin, jos on juuri käynyt tutustumassa suurella vaivalla rakennettuihin köysiseikkailu-, ruoanlaitto-, kädentaito-, maailmanmatkaaja- tai vesiaktiviteetteihin. Uskon kuitenkin, että leiriä jälkeenpäin muistellessa lempikarkit unohtuvat ja muistot liittyvät siihen puukkoon, jota ei saanut aivan valmiiksi (mutta jonka aion viimeistellä heti kotona), siihen haikkiin, jonka ruokarastilla tehtiin herkkupitsaa trangialla tai siihen tositosi jännittävään köysikiikkuun, johon en melkein uskaltanut mennä, mutta meninpä sittenkin ja se oli aivan mielettömän siistiä.

Jos leiriolosuhteissa koetellaan osallistujia, myös järjestäjät testaavat rajojaan. Kuvaan kuuluu kait vakiona jonkinasteinen säätö, lyhyet yöunet sekä yllättävät tilanteet. Yhteistyö, ystävyys ja avunanto näyttävät uusia piirteitä normielämän ulkopuolella.

Parasta leireissä ja muissa partiotapahtumissa ovat kuitenkin kohtaamiset. Ihmisten ja asioiden erilaisuus tuo hienoa dynamiikkaa. Keskustelut vievät taas askelen lähemmäs maailmanrauhaa. Tuli nuolee puita pimenevän illan sylissä telttasaunan pesässä ja luo ihanaa rauhaa. Meri lyö aaltonsa rantakallioihin ja muistuttaa, että elämää on myös jossain siellä aavan takana. Maailma on nyt ja aina, tässä ja muualla.

Vierailijan näkökulmasta leiri on ehkä liiankin usein tekniikkaa: vedettyjä putkimetrejä, lihapullien määriä, aikataulujen synkronointia ja aktiviteettien läpäisyaikoja. Onneksi myös Pertsoja, niitä liian pitkäksi venähtäneitä keskusteluja johtajakahvilan hämyssä ja leiripoluilla, paljussa löllöilyä, leirien tavoitteiden pohtimista, pillimehupoikia, suolla steppaamista sekä torniin kiipeämistä.

Tänä vuonna Sherlock ja Watson etsivät leireiltä aineksia onnistuneen piirileirin ja aluetyön resepteihin. Molempien päät ovat varmaan toistaiseksi ihan pyörällä, mutta hetken päästä asiat järjestäytynevät uusiksi kokonaisuuksiksi ja ideoiksi. Nyt muistivihko hetkeksi kiinni ja muita asioita kehiin. Palataan ainakin aluetyöhön jossain vaiheessa lisää.

Eräs minulle tärkeä ihminen on todennut, että kivun ja nautinnon ero on usein niin pieni, että väliin mahtuu vain ohuen ohut paperi. Apulanta on todistanut samaa: "Kivusta nautintoon on matkaa, pelottavan vähän - jos edes sitäkään." (Hiekka)

Parhaat kiksit tulevat yleensä siitä, kun venyy henkisesti tai fyysisesti äärimmilleen ja lopulta selviytyy koettelemuksesta. Omalla kohdalla mieleen tulevat joskus koetut partiotaitokilpailut. Parhaiten muistan öisen tarpomisen jonkun pohjoisnurmijärveläisen voimalinjan alla. Voimalinjahan on selkeä maamerkki ja sinänsä suunnistaminen (mahdollisesti monen yrityksen ja erehdyksen kautta) ei ollut enää siinä vaiheessa se vaikein juttu. Maasto oli kuitenkin suhteellisen vaihtelevaa, voimalinjan alusta täynnä raivauksen jäljiltä olevaa oksaa, rinkka aivan liian painava, voimat lopussa ja henkinenkin kantti koetuksella. Ja selvittiinhän siitä. Täällä sitä ollaan kirjoittamassa blogia monen vuoden ja monien muiden koettelemusten jälkeen.

Jari Sarasvuo on sanonut, että kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella. Vaikkei Jarista tykkäisi, niin vaikea on väittää vastaankaan. Kun tekee juuri sen ylityksen, jota ei enää jaksaisi ja johon ei ikinä uskonut pystyvänsä, yltää huippusuoritukseen. Konkreettisesti: Aina, kun kurottaa ylemmäs, kuin mihin yltää, tapahtuu kasvua. Uskon, että on terveellistä välillä kilvoitella itsensä kanssa ihan tarkoituksella. Joskus elämä taas heittelee ja rankat kokemukset kohtaavat pyytämättä ja yllättäen, kuten sanonta kuuluu.

Eräs toinen tärkeimmistä keskustelukumppaneistani kysyy kuin ohimennen: "Mikä on - tai on ollut - elämäsi vaikein asia? Miksi?" Ihmisten tärkeimpiä arvoja kysyttäessä on yhdessä gallupissa saatu vastauksiksi terveys, perhe ja rakkaus, toisessa huolenpito. Loogista olisi arvioida vaikeimmaksi asiaksi joku näitä asioita uhannut asia.

Vaikka kokemuspiiriini kuuluu liuta kertomuksia, jotka liittyvät sairastumisiin, eroihin ja kuolemaankin, ja joista toiset ovat yksinkertaisesti käsittämättömiä ja epäreiluja, täytyy myöntää, että ne eivät pääse tälle listalle. Rankka kokemus jättää aina jäljen, ne ovat kasvattaneet, mutta yksikään ei ole pistänyt minua miettimään elämää ja asioita uusiksi laajalla rintamalla. Aina on selviytymisstrategia ollut olemassa ja aina on selvitty.

Vaikeinta on ollut, kun jotain sellaista on tapahtunut tai on ollut käynnissä, mihin ei ole ollut työkaluja tai toimintastrategiaa. Kun ei tiedä, missä on vika, jotta voisi sen korjata. Kun ei hahmota kokonaisuutta, johon tukeutua. Kun huomaa, että itsessäkin on vielä tutkimattomia sopukoita. Kun huomaa, että loppujen lopuksi olen tämän asian kanssa ihan yksin. Kun yrittää ja erehtyy, harhautuu ja löytää. Havaitsee, etteivät vanhat keinot toimi, etteivät vanhat ajatusmallit päde. Kun mitään yhtäkkistä ei tapahdu, vaan kehitys tapahtuu vähitellen, hiipien. Kun etsiminen ei vaadi isoa yhtäkkistä ponnistusta, vaan pitkäjänteistä, sisukasta uskomista asioiden selviämiseen. Kun se suuri määrä sisua, joka on aina ollut käytössä, ei tunnu aivan riittävän.

Omalla kohdallani kyseiset tunteet liittyvät niinkin arkiseen asiaan kuin opintoihin ja niiden päättämiseen, kuten olen aiemmin kertonut. Epäromanttista, ehkä kevyenkin kuuloista, mutta totta. Noin yleisesti ottaen opiskelu voi ja pitää olla haastavaa, mutta elämän vaikein asia? Tiedän, että kehen tahansa ystäväpiiriini kuuluvaan entiseen tai nykyiseen opiskelijaan vertaamalla asia aiheuttaa ihmetystä: "Onhan / Olihan se haastavaa, mutta..?"

Kyse ei kait olekaan lopulta siitä, mikä vaikein asia on ollut. Ehkä tärkeämpää on miettiä syitä kuin asiaa, johon haasteet ovat heijastuneet. Kun hahmottaa asiayhteyden ja kysyy miksi, alkaa vastauksia tulla. Ei virtanaan, mutta yksitellen putkahdellen silloin tällöin. Kokee ihmetystä, mutta alkaa ymmärtää. Kasvaa, kehittyy ja tulee taas vähän paremmaksi ihmiseksi.

Hienointa vaikeuksissa on niiden voittaminen ja jälkikäteen niiden muisteleminen. Hankalissa tilanteissa veljelläni on tapana sanoa: "Parasta tässä on, että vuoden päästä tämä on vain muisto, jota pienellä huvittuneisuudella kertaamme." Samaan tähtää kait ohjaajani kannustus: "Ei kun kohti uusia vastoinkäymisiä!" Elämä jatkuu.

Apulannan Hiekka alkaa ihmetyksellä: "Vaikee löytää, kun ei tiedä mitä etsitään. Vaikee suunnistaa, kun ei nää yhtään mitään." Sarasvuon opein vastaus voisi kuulua: "Päästä irti menneestä, mene epämukavuusalueelle." Löydä jotain uutta ja parempaa. Opi tuntemaan itseäsi vähän lisää. Ota seuraava askel. Uskalla.

Kun kirjoittaa lopputyötä (ja blogia ja mitä milloinkin), täytyy vastapainoksi tehdä jotain fyysistä. Käyn jumpassa, useimmiten bodypumpissa, sillä tanssilliset ja rytmilliset jutut eivät vain ole minua - ja kanssajumppaajiani - varten. Pumpissa tehdään niin paljon toistoja, että hitaampikin pääsee mukaan. Samoilla tunneilla käy myös Täti Notkea.

Täti Notkea on reipas, tehokas ja sinnikäs. Painot nousevat ja tyyli on hallittu. Kunnioitan ihmistä, joka tekee asiat hyvin. Meillä on myös jotain yhteistä: Kun yleensä ihmiset (naiset?) menevät tiiviiseen rykelmään salin taakse, minä ja Täti tykkäämme olla salin etuosassa, tarkemmin ottaen etukulmassa. Tädin syitä en tiedä, mutta mielestäni etuosassa näkee paremmin ohjaajan, josta voi ottaa mallia ja jolta saa ohjeita, sekä peilin, josta näkee omat virheensä, jotta ne voi korjata ohjeiden mukaan.

Saavuimme jälleen salille yhtaikaa, kun Täti toimikin kummallisesti. Hän rynni suoraan eteisestä ulkovaatteet päällä jumppasaliin nähdessään minut. Miksi ihmeessä? Hänen kulmansa on vasemmalla ja minun oikealla. Saliin päästyäni tajusin. Tädin vaisto oli oikeassa. Hänen kulmansa oli viety ja hän vei vuorostaan minun kulmani. Ulkovaatteissa. "Itsekästä, mutta korkeintaan pikkuisen huvittavaa", ajattelin ja pumppailin salin keskiosassa ihan tyytyväisenä. Paikkojahan ei mitenkään voi omia ja nopeat syövät hitaat.

Kaikille, jotka eivät vielä ole päässeet tutustumaan jumppatuotteistukseen ja LesMillsin ihmeelliseen maailmaan, täytyy taustaksi kertoa, että pumpissa käytetään erikokoisia levypainoja, joita voidaan nopeasti vaihdella tunnin aikana pikalukkojen avulla tangon päissä. Kymmenen biisin aikana treenattavat lihasryhmät vaihtuvat ja jokainen voi valita omalle kunnolleen sekä kyseiselle lihasryhmälle sopivat painot kuhunkin harjoitukseen. Usein käy niin, että suurimpia painoja ei enää tarvita tunnin loppuosassa. Niitä ei kuitenkaan pidä käydä palauttelemaan telineisiin kesken tunnin. Loikkiessaan irtopainojen kanssa yli salin voi helposti aiheuttaa haavereita muille.

Ei ole varmaan vaikea arvata, kuinka toimii Täti Notkea. "Itsekästä, eikä ollenkaan huvittavaa", ajattelen. Missä sitten menee terveen ja epäterveen itsekkyyden raja? Ehkäpä samassa kohtaa kuin jumppasalissa; toisia ei saa talloa, mutta yhteisillä säännöillä toimiessaan saa vapaasti ajatella myös itseään. Onko osoitus itsekkyydestä, että pijopestin yksi motivaattori on itsensä kehittäminen ja voittaminen? Ihmisten ja asioiden johtamisen oppiminen? Strategisen ajattelutaidon ja tavoitteellisuuden kehittäminen? Niin kauan kuin se ei vahingoita piiriä ja sen ihmisiä?

Olen aiemmin kertonut käyttäväni paljon sparrareita, sillä koen, että he avaavat maailmankuvaani. Välillä heitä on käynyt sääliksi. Voiko ketään kohtuudella vaatia kuuntelemaan ja analysoimaan toisen henkilön jorinoita ihan vaan harrastuksekseen? Usein keskusteluihin sisältyy paljon rönsyjä henkilökohtaisiin asioihin, opintoihin ja töihin. Kiinnostaako heitä tosiaan vapaaehtoisesti ja palkkiotta joutua niiden syövereihin? Joskus tarkistan suoraan kysymällä, mutta usein vain luotan siihen, että aikuinen ihminen kyllä kertoo ääneen, jos ei kiinnosta. Ja ehkä ikä, kokemus tai joku muu ajan kanssa kasvanut asia on tuonut sellaisen asenteen, etten ihan liikaa mieti, että mitä ihmiset ajattelevat minusta.

Sama tyyli toimii muuten pumpissakin: Niin kauan, kun ei tallo muita, ei tarvitse muuta kuin tuijottaa vuorotellen peiliin ja ohjaajaan ja nauttia suorituksesta. Jos jollain on aikaa ja voimia seurata minun liikkeitäni, niin siitä vain! Ohjaaja kyllä pitää huolen, että sääntöjä noudatetaan. Jos lähdet viemään painoja telineisiin, voit olla varma, että seuraava kappale lähtee soimaan ennätyksellisen nopeasti. Täti Notkeallekin tuli aika kiire. Ja minä vain pumppailin.

"Jos minut valittaisiin, olisin samanlainen kuin ennenkin; tekisin työni nöyrästi ja ahkerasti", kommentoi toinen Tangomarkkinoiden superfinalisti. Esiintymistä katsellessa todella tuntui, että tuohon on päästy tavoitteellisuudella, sisulla sekä erityisesti ahkerasti ja sinnikkäästi harjoittelemalla. Laulaminen sinänsä vaikutti helpolta.

On kyseessä sitten Tangomarkkinat, yliopistotutkinnon valmiiksi saattaminen tai johtajatehtävässä toimiminen, ei ilman kovaa työtä pääse mihinkään. Liian usein käy niin, että suurimmat lupaukset jäävät ikuisiksi lupauksiksi huolimatta upeista ajatuksista, kauniista äänestä, säihkyvästä älystä, loistavasta kyvystä abstraktiin ajatteluun tai mahtavasta ihmistenkäsittelytaidosta.

Seppo Rädyllä on tähän teoriakin: lahjattomat harjoittelevat ja se näkyy. Jos lahjakas ei tee töitä, ei hänellä ole pitkäkantoisesti myöskään menestymisen mahdollisuuksia. Keskinkertaisilla on suurempi pakko harjoitella ja siten heistä tulee lopulta parempia kuin laiskoista ja ylimielisistä lahjakkaista. Vaikuttaa kohtuullisen järkevältä.

Nöyryys ei ole sama asia kuin nöyristely. Nöyryys on itsensä peliin satasella laittamista ja asioihin terveellä kunnioituksella suhtautumista. Nöyryys on vastakohta ylimielisyydelle. Nöyryys voi kuitenkin vaikuttaa ylimielisyydeltä, jos siihen sekoittuu turhaa arkuutta ja nöyristelyä. Nöyryys on asioihin tarttumista, herkkyyttä huomata ne ja sisukkuutta muuttaa ne paremmiksi.

Jos olet lahjakas, ei toivo ole menetetty. Unohda lahjakkuutesi ja tee kaksinkertainen määrä töitä haaveidesi ja tavoitteidesi eteen. Jos yksi tie ei vie perille, etsi ja kulje toinen. Saatat pärjätä ahkerille keskinkertaisuuksille. Olen ihaillen seurannut erästä esimiestäni ja ohjaajaani: selkeästi lahjakas ja älykäs henkilö. Kuitenkin harvassa ovat ne illat, jolloin viimeisenä sammuvat valot jonkun muun kuin hänen toimistohuoneestaan.

Kaija jäi superfinaalissa toiseksi, mutta miettikääpä, kuinka monta tangokuninkaallisista muistatte. Niin kuin muillakin elämän osa-alueilla, valinta on vasta alkusoittoa. Todelliset kuninkaat ja kuningattaret valitaan historiankirjoissa. Oikeasti aikaansaaneet ovat todellisia supersankareita.

PS. Rädyn blogista lisää: http://blogit.mtv3.fi/radynrykaisy/ (Kiitos, JgK, vinkistä ja juttutuokiosta!) Lähdekritiikkiä varten myös Sepon kuolematon vastaus: "Caterpillar." (Toimittaja pyysi sanomaan jotakin painavaa.)

Ehdottomuus ei kuulu enää aikuiseen elämään. Mustavalkoisuutta kestetään, jos tyyppi on teini, mutta sen jälkeen sitä ei useimmiten katsota hyvällä. Aikuistumiseen kuuluu myös niiden kuuluisien harmaiden sävyjen ymmärtäminen.

Aikuisuus on myös opettanut, että on joitakin harvoja asioita, jotka ovat joko - tai. Niitä ovat luottamus ja rakkaus. Sanotaan, että luottamus voi palautua, mutta siihen menee aikaa. Sanotaan, että rakkaus voi kasvaa ja että rakkauteen voi kasvaa. Kuitenkin ne joko ovat olemassa tai sitten eivät. Ei välimuotoja. Ehdotonta, jos joku.

Joskus, onneksi kohtuullisen harvoin, myös partiossa tule tilanteita, jolloin ei ole kyse mielipide-eroavaisuuksista, vaan silkasta epäluottamuksesta. Usein epäluottamus verhoutuu nimenomaan väittelyihin linja- ja asiakysymyksistä tai yksinkertaisistakin toimintatavoista. Näissä tilanteissa pitäisi asiaa osata katsoa hieman kauempaa, rauhoittaa mieltä ja todeta rehellisesti ja suoraan, että luottamusta ei ole. Ehkä silloin olisi vielä pieni mahdollisuus yrittää palauttaa sitä. Palauttaminen tuntuu usein vaativan vähintään toisen osapuolen perääntymisen asiassa. Joskus asiat kuitenkin menevät niin pitkälle, että mikään ei auta.

Omassa pestissäni on ollut muutamia tilanteita, jolloin olen ajatellut, että tämän valmistelun jälkeen, tällä kokemuksella ja juuri tässä asiassa odotan, että minuun luotetaan sataprosenttisesti. Mikäli arvostelukykyyni ei olisi luotettu, en olisi katsonut olevan syytä tai mahdollisuutta jatkaa tehtävässäni. Kyseiset asiat ovat olleet niin perustavanlaatuisia ja pestiini oleellisesti liittyviä. Olen nöyrällä mielellä ja iloinen, että luottamusta on löytynyt.

Luottamus on kaksisuuntaista. Minuun luotetaan ja minä luotan. On asioita, joista ei ole mahdollista saada samanlaista tietoa tai kuvaa kuin asiassa mukana olleella tai sitä valmistelleella on. Silloin pelataan luottamuspeliä: Luotetaan siihen, että kumppani ei petä. Uskotaan kumppaniin, kunnes toisin todistetaan.

Ehdottomuus on kuitenkin eri asia kuin päättäväisyys tai päätöksentekokykyisyys. Arvostan henkilöitä, joilta saa perustellun mielipiteen lyhyellä varoitusajalla, mutta jotka ovat samalla valmiit tarkistamaan kantaansa uusien tietojen ilmetessä. Luotan sellaiseen henkilöön, jonka tiedän jatkuvasti tarkastelevan maailmaa ja asioita kriittisesti. Sellainen ihminen auttaa laajentamaan omaa näkemystä. Ja mitä enemmän näkemystä, sitä helpompaa on olla luottamuksen arvoinen.

Näin hääsesongin aikaan on sopiva hetki kirjoittaa tunteista ja niiden vaikutuksista johtamiseen. Häiden ja polttareiden järjestäminen on kaason, bestmanin, seremoniamestarin tai muuten vaan hääparin läheisen näkökulmasta mielenkiintoinen ja haastava johtamiskokemus. Organisointitaidoista ei ole järjestelyissä mukana olevilla ainakaan haittaa.

Lähtökohtaisesti yhden parin kohdalla häät ja sitä myöten myös polttarit ovat "kerran elämässä" -tapahtuma. Molemmissa mukana olevat ovat kiintyneitä hääpariin ja heille on tärkeää saada parin tärkeät päivät täydellisiksi. Jokaisella on omat ajatuksensa täydellisyyden toteuttamisesta. Kaikki peilaavat tapahtumia omien muistojensa, näkökulmiensa ja ajatustensa kautta. Vaikka päivä on tulevan avioparin (ja se pitäisikin koko ajan muistaa), ihmiset sitoutuvat yhteiseen projektiin paremmin, kun siinä on elementtejä, jotka he kokevat itse tärkeiksi ja joista he innostuvat ja motivoituvat.

Kun hääparin hyvinkin erilaisista yhteyksistä tulevat kaverit kohtaavat, on kunnon keitos valmis. Aikaisemmin ei ole ehkä tullut tajunneeksi niitä muita parin elämään vaikuttavia ihmisiä ja että heillä on aika paljon elämää sen itselle tutuimman kuvion ulkopuolella. Jos pariskunta ei ole ollut vuosikausia yhdessä, muutos sinkkumiehestä tai -naisesta tulevaksi aviopuolisoksi ja kaikki sen tuomat muutokset voivat tulla yllätyksenä aika läheisillekin ystäville. Voi tulla ihmetyksen tunteita ja jopa pelkoa oman ystävyyden arvosta parin silmissä. Voi tarkoittamattaan tulla jättäneeksi niitä vieraimpia huomiotta. Voi liialla yrittämisellä saada omat ja muiden hermot riekaleiksi.

Aika monesta kompastuskivestä päästään, mikäli hääpari on onnistunut speksaamaan läheisilleen omat toiveensa ja halunsa järjestelyjen suhteen. Kokemuksen mukaan on parempi sanoa etukäteen ja suoraan, että hunajan myyminen ampiaispuvussa Espalla ei ole omasta mielestä parasta, mitä polttaripäivänä voisi tehdä. Tai että vaikka hääkimpun heitto on mitä ihanin perinne, sitä ei tällä hääkimpulla ja näissä häissä tulla näkemään. Ei kait ole myöskään kielletty, että hääparilta käy suoraan kysymässä, mikäli joku asia on jäänyt epäselväksi. Kyselyt polttaritoiveista on syytä hoitaa huomaamattomammin, mutta muuten suorapuheisuus on valttia.

Häähuumassa on  yksi selkeä ero verrattuna muuhun elämään. Vaikka kaikenmoiset tunteet korostuvatkin, kukaan ei varmasti tahallaan halua tehdä hääparia tai heidän muita läheisiään onnettomiksi. Normaalielämässä ristiriitatilanteissa tällaiset kysymykset voivat olla epäselvempiä. Saattaa ainakin olla paljon hankalampi ymmärtää toisten sanojen ja tekojen motiiveja. Tällöinkin pitäisi muistaa suoraan puhumisen voima. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat - ja päinvastoin.

Tunteet ovat myös oikein suunnattuna mahtava energian lähde. Kun johtajana saa ihmiset motivoitua ja innostettua näyttämään kykynsä, ei tarvita paljon patistelua - ainoastaan vähän ohjausta, hyviä tsekkauspisteitä ja mahdollisuuksia asioiden peilaamiseen. Ainakin oman opinnäytetyön yli vuoden kestäneessä viimeistelyvaiheessa olen yllättynyt huomatessani, kuinka suuri voima tunteilla on - myös negatiivisilla. Epämotivaatio on kauhistuttavan suuri luonnonvoima varsinkin, kun sen lähdettä ei järjellä itsekään tajua tai havaitse. Se, että osaa jotenkin motivoida muita, ei tarkoita, että osaisi aina motivoida itseään.

Johtajan tehtävä on saada jokainen johdettavansa puhkeamaan kukkaan ja tavoittelemaan taivaita. Yhden kohdalla riittää abstraktien tavoitteiden asettaminen, toiselle iskevät yksityiskohtaiset tehtävälistat, kolmas haluaa väitellä jokaisesta asiasta löytääkseen varmuuden, neljännen kanssa pohditaan syntyjä syviä sähköpostilla ja viides vaatii konkreettisia esimerkkejä ja malleja. Jokainen pitää myös kohdata yksilönä ja ihmisenä: tärkeiden päivien muistaminen, kuulumisten kysyminen muulloinkin kuin se on pakollista ja tyypin omien asioiden ymmärtäminen ovat tärkeitä. (Varsinkaan viimeisissä en ole kovin taidokas, mutta olen saanut seurata mestaria läheltä.) Muutoksissa johdettavien tunteiden huomioon ottaminen korostuu. Välillä on järkevämpää antaa itse löytää muutostarve kuin vyöryttää se pakolla. Näin ainakin vapaaehtoisorganisaatiossa, jossa motivoitumista ei tunnetusti saada aikaan ainakaan rahalla.

Ketä sitten kiinnostavat johtajan tunteet? Uskon, että aidosti omana itsenään toimiminen on kaikista paras tyyli. Falskius näkyy ja tuntuu pitkälle. Johtajan vastuuseen kuuluu kuitenkin mielestäni se, että kaikkein syvimpiä ja kärjekkäimpiä tunteita ei tarjoilla johdettaville pureskelematta ja hieman rauhoittumatta. Bridezillojen kanssa kun kukaan ei halua toimia, niin ei varmasti leaderzillojenkaan. Omien tunteiden esikäsittely on syytä tehdä johtajakaverin ja muiden sparrareiden kanssa. Suoraan puhumisellakin on siis rajansa. Vastaanottajan tunteet pitää aina ottaa huomioon.

Kuten hääjärjestelyissä, myös partiossa koetaan usein vahvasti ja paljon. Tunteet eri muodoissaan kertovat, että asia on meille tärkeä. Ja onneksi se on. Käännetään tunteet voimavaraksemme ja uskotaan, että muutkin haluavat yhteiselle asiallemme vain parasta. He saattavat nähdä asian hieman eri näkövinkkelistä, mutta ei kai kukaan ilkeyttään toimi kurjasti. Sehän tästä tunteiden tuoksinnasta vielä puuttuisi.

Jos saisit valita, ottaisitko kylmän totuuden vasten kasvoja vai kiertelyä ja kaartelua ja ainaista epävarmuutta? Joskus kuvittelee, että toista tai itseään suojellakseen hankalia asioita kannattaa säännöstellä tai niistä ei kannata kertoa ollenkaan. Jos oikein itseään huijaa, voi uskotella, että hankalat asiat jotenkin ajan myötä helpottuvat, ratkeavat itsekseen tai lakkaavat olemasta. Että aika hoitaa. Jepjep.

Uuteen muotoon puetuista ihanteista topkolmoseeni on päässyt "tuntea vastuunsa ja tarttua toimeen". Erityisesti pidän loppuosasta. Kaikkihan me kait haluamme tavalla tai toisella parantaa maailmaa, tehdä niin kuin on oikein ja hyväksi. Ainakin ajattelemme niin tai jopa puhumme siitä.

Olen vaikuttunut siitä, kuinka tiedostavaa porukkaa partiossa on. Tietotaitoa, näkemystä ja mielipiteitä löytyy niin siviili- kuin partiomaailmankin haasteiden ratkaisuiksi. Partiolaiset osaavat pohtia ja luoda aivan loistavia malleja, ainakin teoriassa. Ja kyllä partiolaiset tarttuvat toimeen ja saavat aikaiseksi. Niistä konkreettisia todisteita ovat esimerkiksi tänäkin kesänä nähtävät ja koettavat piirileirit.

Tämän kaiken tietäen on välillä mielenkiintoista, kuinka paljon ristiriitaista palautetta saakaan, kun joskus esittää mielipiteensä ääneen. On julkisesti jonkin asian puolesta. On tehnyt valinnan kahden tai useamman asian välillä. Sanoo, että ehkä mikään vaihtoehto ei ole täydellinen, mutta minun mielestäni asia pitäisi hoitaa näin ja tästä syystä. Eikö kuitenkin kaikkien kannalta olisi oleellista, että asiaan saadaan kohtuullinen ratkaisu ja päästään eteenpäin pohtimaan uusia sen sijaan, että takerrutaan luomaan yhteen ongelmaan täydellinen malli?

Kogi-kehittämistehtävän raportin pohdintaosaa kirjoittaessani mietiskelin, milloin voi sanoa johtajana tunteneensa vastuunsa. Mielestäni juuri toimeen tarttuminen on olennaista ja sen mittari on henkilökohtaisella tasolla itsensä likoon laittaminen. Vasta, kun nimellään - henkisillä ja fyysisillä äärirajoillaan - seisoo jonkun asian takana ja joutuu tekemään vaikeita valintoja jonkun asian puolesta, voi mielestäni sanoa tarttuneensa toimeen.

Kun on avoin, asettuu samalla alttiiksi kritiikille. Toki asioista pitää voida keskustella, tiukastikin, mutta loppuviimeksi avoimuutta pitää arvostaa. Sen osoittaakseen pitää hyväksyä toisen valinnat, vaikka olisikin eri mieltä. Antaa toiselle ja itselleen mahdollisuus olla oikeassa, erehtyä tai myöhemmin jopa muuttaa kantaansa. Pitää ymmärtää, että aina kaikki ei voi mennä niin kuin itse haluaa tai niin kuin lempileffassa. One vote for the naked truth!